Takakannen kertomaa: "Pauliina Suden kirja Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska ja miestä kasvattava lukuelämys siitä, kuinka lapsi voi myllertää äitinsä ja muun maailman jopa ennen syntymäänsä. Paikoittain itku ei ollut kaukana kun samanaikaisesti salaa piti pyyhkiä naurun kyyneleitä vähemmäksi."
Minua ei naurattanut. Kirja kosketti liikaa.
Kirjan Minna on kolmekymppinen, gradua vaille jämähtänyt sosiaalipsykologian maisteri, joka kääntää iltapuhteikseen naisille suunnattuja harlekiinikirjoja. Onneksi yliopisto ojentaa auttavan kätensä ja lähettää Minnalle kirjeen, jossa roikkumaan jääneitä opiskelijoita kehoitetaan ottamaan itseään niskasta kiinni ja valmistumaan. Saman vuoden sisälle mahtuvat vielä helmikuulla syntyvä vauva ja rakennusprojekti "jouluksi kotiin". Taloprojekti oli Harrin idea. Lapsiperhe tarvitsee tilaa", se sanoi. Se haluaa, että ikkunasta katsoessa maisema on vaakatasossa eikä pystytasossa.
Minnan elämää alkaa järjestää kalenteri, Yliminä, johon hän kirjaa: Vuoden pääprojektit (nimeä kolme): 1. Gradu ja ura (tee!) 2. Talo (rakenna!) 3. Vauva (synnytä!). Kalenteriin hän turvaa tammikuussa, kun on vielä hetki aikaa viimeistellä keskeneräisiä käännöksiä, kunnes ennakoivat supistukset ajavat hänet sairaalaan vuodelepoon. Kalenteri on mukana maaliskuussa, kun viikon avaintehtävänä on Pese tukka!
Minä hoivaan ja imetän kaikkien oppien mukaan. Minä annan lämpöä ja virikkeitä sopivasti annostellen. Minä pakotan vauvani tajuamaan, että olen olemassa vain sitä varten. Hoidan sitä lapsilähtöisesti, sen omista tarpeista käsin ja aina myönteistä palautetta antaen. Kuin kone.
Suuret tavoitteet alkavat kohta muodostua ylipääsemättömiksi. Elämää ei voi suunnitella, ei ainakaan kalenterin mukaan. Kalenterista muodostuu Minnalle yhtäaikaa turvaköysi ja hirttonaru mielen alkaessa hajota. Vauvasta tulee kaikenvaativa vihollinen, joka pilaa Minnan elämän suunnitelmallisuuden.
Vaikka minä juoksisin maratonin, se odottaa minua maalissa. Se nauttii kärsimyksistäni, sadistinen diktaattori. Se pakottaa minut tottelemaan. Se vie minulta kaiken: ajan, määräysvallan, unen, keskittymiskyvyn, ajatukset. Olen tyhjä kuori.
Vaikka on joskus hyviäkin hetkiä. Torstaina huhtikuun 24. päivänä klo 7.45-7.55 esimerkiksi.
Minna, Harri ja vauva joutuvat muuttamaan kerrostalon vuokrakaksiosta rakenteilla olevalle tontille putkiremontin vuoksi aivan liian varhain. Kodiksi saa kelvata asuntovaunu, jossa on tilaa 8 neliömetriä. Minnan äiti mummomummomummo on apuna pyykkivuorten selättäjänä, kehuu Harria, säälii Harria. "Miten Harri jaksaa?", äiti haluaa tietää.
Syksyllä Minna on yksinäisempi kuin koskaan. Omat, vanhat kaverit ovat kaukana Helsingissä. Seurakunnan perhekerhosta, muskarista tai 90-luvun jytäjumpasta ei löydy vertaistukea. Vauvamuskarin esittelykierroksella toiset äidit titeuleeraavat itseään "äiskäksi, äipäksi, äityliksi". Minun vuoroni tulee, ja minä sanon äippä. Äippä! Minä häpeän sitä ehkä enemmän kuin mitään, koskaan. Ny ryhdistäydy, minä sanon itselleni. Kerran se vain kirpaisi. Se oli initiaatioriitti pilttipiiriin. Silti sekään ei riitä. Minna ei osaa, ei pysty solmimaan kontakteja. Kokee itsensä säälittäväksi, ulkopuoliseksi. Kalenteriin ohjelmoidut opinnot, graduseminaarit ja tutkimuskurssit eivät tuota sen enempää tyydytystä. Pudokas mikä pudokas!
Lokakuun avaintehtäviä ovat 1. lopeta itku. 2. lopeta valitus 3. lopeta itsesäälissä rypeminen. Minna alkaa "vajota kaivoon". Paniikki iskee odottamatta ja vie mukanaan minuuteiksi, varteiksi, tunniksikin. Mieli pirstaloituu. Auton rattiin ei enää uskalla, koska vauva irtoaa istuimestaan. Se sinkoutuu tuulilasin läpi, kauniisti ja pehmeästi. Se ei edes hajota lasia. Se lentää ja räpyttelee kaikkia raajojaan. Sitten se paiskautuu katuun.
Lopulta tarvitaan vanha ystävä, joka tulee ja ymmärtää tilanteen. Karoliina odottavan vatsansa kanssa. Yksi vihreä ja kaksi keltaista per päivä. Nukkumaan mennessä yksi valkoinen, tarvittaessa. Karoliina tuo ajan tullessaan. Se tuo ajan Minnallekin. Ajan ihmetellä, katsoa, puhua ja kuunnella. "Muuttua jälleen ihmiseksi", Karoliina sanoo.
***
Jälkikirjoitus: Olen lukenut kirjan kahteen otteeseen: ennen toisen lapsemme syntymää ja uudelleen nyt, muistini virkistämiseksi. Törmäsin ystäväpiirissä arvioihin, joiden mukaan kirja olisi epärealistinen ja ärsyttävä. Sarkastinen, terävä, mustalla huumorilla vauva-asioihin pureutuva kylläkin, mutta epärealistinen EI. Ne jotka elävät harmonista vauva-arkea, eivätkä ole joutuneet paineiden puristukseen, eivät ymmärrä, mitä pään sisällä todella voi tapahtua. Tapahtumaketju on täysin realistinen ja totta. Kiitos suorittavan ihmisen yliarvostuksen.
Taidan aina kommentoida , että tämä pitää lukea tai että tämän haluaisin lukea, mutta tämä PITÄÄ lukea, ihan ehdottomasti. Sen verran kiinnostava ja lähelle osuva aihevalinta, että jo pelkästään siksi totean edellisen. Mielestäni kirja ei kuulosta ollenkaan epärealistiselta ja vielä vähemmän uskon nauravani.
VastaaPoistaLeppoisaa lauantaipäivää sinne !
en olekaan kommentoinut aikaisemmin, kerta se ensimmäinen. Kaikkien pitäisi lukea tuo kirja, itsekin aion. Heti kirpaisi tuo kohta että ei löydä kavereita kerhosta, jumpasta, mistään jne...taidan itse kirjoittaa kirjan aiheesta. Olen ollut 3-v kaupungissa mistä ei löydy töitä vaikka korkeasti koulutettu olenkin, ei sellaisia ystäviä jotka poikkeaisivat kahville. Olen sosiaalinen kuin mikä, mutta ongelma lieneekin siinä että ihmisillä ei ole aikaa ja aikuisilla on jo omat piirit ja kaverit eivät kaipaa 30-40 korvilla uusia tuttavuuksia ja jos eivät ole koskaan muuttaneet aikuisiällä pois omasta lintukodosta niin eivät ymmärrä kuten nuokaan äidit joilla kaikki menee tasapaksun hyvin niin kirja voi tuntua provosoivalta ja ärsyttävältä..muutosta, muutosta tähän asiaan :) kivoja juttuja täällä ! Hyvää päivän jatkoa !
VastaaPoistaMinäkin pidin tuosta kirjasta aikoinaan. Toinen Suden kirja, mitä voin todella suositella on se uusin, Nostalgia. Toimittajana itkin ja nauroin kun sitä luin, oli niin terävä kuva tästä ajasta ja oman ammattini kriisistä.:)
VastaaPoistaMinä pidin kirjasta paljon.
VastaaPoistaMutta mun on heti kättelyssä todettava, että ruuhkavuoden suman vetäminen meni minusta liiallisuuksiin. Se vei tarinalta pohjaa. Että vaikeuksiin oman jaksamisen kanssa joutuu vasta, kun vuoteensa kerää kaikki mahdolliset elämän mullistavat asiat, jotka yksinään voivat jo syöstä elämän radaltaan. Kun pelkkä lapsen saaminen riittää siihen. Gradun tekeminen ensimmäistä kertaa on kuitenkin isolle osalle valtava ponnistus, talonrakennus saa ihmiset eronpartaalle ja hulluksi jne.
Mun mielestä kirja olisi ollut tehokkaampi vähäisemmällä suorituspaineen kasaamisella. Ehkä myös jollain tapaa lempeämpi ja ymmärtäväisempi ja olisi jättänyt enemmän tilaa sille, mitä muutoksia pelkkä äitiys voi tuoda tullessaan.
Toisaalta moni esikoistaan odottava äitihän suunnittelee tekevänsä kaiken vuosien varrella rästiin jääneen, kun kerrankin on kotona "lomalla" ja on aikaa :) Ja niille erityisesti suosittelen kirjaa ja tavoitteiden alasskaalausta! Helpompihan niitä taskeja on listaan lisätä (kun on niin tehokas että edellisetkin valmistui jo) kuin myöntää itselleen ettei rahkeet riitä.
Petriina: Tämä PITÄÄ lukea, vaikka mukavaa luettavaa se ei ole. Ainakaan, jos on aiheesta omia kokemuksia.
VastaaPoistamirka: Ihanaa, TOINEN Mirka! :) Ei meitä niin montaa ole... 30-40 völillä ihmisten elämä on aikamoista lentoa. Oli sitten lapsia tai ei, niin siihen ajanjaksoon ajoittuu usein hektisin vaihe työelämässä, eräänlainen näyttämisen tarvekin. Ne joilla on ystäviä, eivät ehkä kaipaa uusia kontakteja. Ja ne joilla ei ole, eivät niitä helpolla löydäkään. Ulkopuolisuuden tunne voi olla murskaava. Toisaalta itse olen esimerkki siitä, että olen pistänyt ystävyyspiirini lähes uusiksi juuri näinä vuosina osin hyvästä tuuristakin johtuen. Blogini kauttakin olen tutustunut muutamiin ihmisiin, joita kutsun nyt ystävikseni ja tulemme loistavasti toimeen myös IRL.
Marikka: Kiitos vinkistä! Täytyypä tehdä kirjastoreissu. Suden tyylistä ainakin pidän. Terävänäköistä ja -kielistä asioiden raadollista analyysiä.
Rva kepponen: Olet todellakin oikeassa siinä että vähempikin riittää! Useimmille pelkkä elämäntilanteen muutos vauvan syntymän kautta ilman sen kummempia muita yrityksiä, tai gradu tai rakennusprojekti. Laskin kuitenkin asoiden summamisen kirjan mustaan huumoriin sopivaksi. Tunteetkin kuvattiin pelkästään päähenkilön korvien välin kautta, muiden ihmisten reaktioita tai näkökohtia kirjassa ei käsitelty. Loppua kohti masennus/burnout/ahdistus näkyi psykoottisina ajatusmalleina. Pelkästään äitiyden aiheuttamia tuntemuksia kuvattiin lähinnä sen kautta, miten paljon vauva vaikeutti muiden projektien suorittamista.
Itselläni oli ensimmäisen äitiysloman alkaessa noin kymmenenkohtainen lista siitä, mitkä piti saada vuoden aikana kuntoon. Kuljin tutkimuspalavereissa vauva kainalossa ja lupasin tehdä kaikenlaista, joihin en lopulta kyennyt. Toisella äitiyslomallani pistin pisteen kaikelle muulle yrittämiselle. Olin puolitoista vuotta täysin erossa virkatyöstäni ja siihen liittyvistä kuvioista. Tämän jälkeen ole ryhtynyt myös paljon varovaisemmaksi jakamaan omaa aikaani.
Olen myös lukenut kirjan ja "pidin". Vaikka se olikin rankkaa luettavaa.
VastaaPoistaJännä, kun olin 10v kotiäitinä, puistoista en juuri toisiin mammoihin tutustunut ( vaikka olenkin mielestäni helposti lähestttävä)( uuden asuinalueen mammapiirit eivät aukea kovin helposti), mutta nyt kun ne ruuhkaisimmat pikku-lapsi vuodet ovat takana on vertaistukea ja samanhenkistä kaveriporukkaa alkanut tulvia "ovista ja ikkunoista".
Kiva näin, mutta....
Jo pelkkä tavallinen puistoilukin oli sivusta seuraamalla rankkaa nokkimista siitä kenelle moikataan jne...
En ole lukenut kirjaa, mutta kovin vaikuttaa tämänpäivän elämältä. Paljon samaan aikaan.
VastaaPoistaMuistan tuollaisen ajan: "Vaikka on joskus hyviäkin hetkiä. To 24.4. klo 7:45-7:55 esimerkiksi." Joskus piti repiä pienestä se pienen pieni helpompi hetki. Tai tuo lista lokakuun avaintehtävistä.
Niinpä olenkin jossain vaiheessa vähentänyt listaani lyhemmäksi, vastuitani pienemmiksi. Eikä se ole ollut helppoa, ainakaan minulle.
Pitääpä siis hakea kirja käsiin.
Kamomilla: Minäkin nimenomaan "pidin". Pidin siis kirjasta, mutten sen kuvaamasta todellisuudesta.
VastaaPoistaUhh. Olinkin jo unohtanut, millaista on mennä uutena äitinä leikkipuistoon, kun lauma naisia jakaa kokemuksia kauden toppahaalareista ja itse on kuin ilmaa, vaikka yrittää tervehtiä. Nyt on jo parempi tilanne, koska lapsilla on kavereita päiväkodin kautta ja sosiaalinen verkosto on syntynyt. Silti äidit voivat olla toisilleen varsin julmia, ulkopuolelle jättäminen on tehokas murskauskeino.
Birgitta: kirjahan kuuluu tähän vauvavuosikirjojen genreen, joka ei ehkä kolauta muita kuin juuri asianosallisia. Toinen seikka on kuitenkin ilmiön universaalisuus. Elämässä ylipäätään vallitsee usein sellainen suorittamisen meininki, joka saattaa ajaa ihmisen umpikujaan. Sitä kirja myös hyvin kuvaa, jos unohdetaan se vauvaosuus.
Kyllä meilläkin hyvä päivä on sellainen, jolloin huudetaan ja melskataan vain keskivertoa hiukan vähempi, kukaan ei kaada maitoa lattialle eikä yritä tapaa veljeään lelumiekalla. Tee siinä sitten muuta kuin erotuomarin hommia!
Minä luin tämän kirjan eräänä unettomana yönä kertaheitolla hurlumpsis ja minua kirja kyllä naurattikin. Se on niin mustan puhuva ja sarkastinen, etten voinut kuin tirskua. Näin sieluni silmin suorittajan elämän kaiken kiireen keskellä. HUH!
VastaaPoista