Sanat

Mitä pitää tehdä, jos sanat ovat loppu? Niitä ei tule blogiin, ei ystävien blogeihin, ei edes riittävästi siihen kirjalliseen projektiin, joka varjostaa olemassaolollaan koko muuta maailmankaikkeutta. Kirjoitan lauseen ja deletoin. Kirjoitan uudelleen ja deletoin taas. En jaksa miettiä, en jäsennellä ajatuksiani. Toisten tekstejä lukiessani nyökyttelen koneen äärellä itsekseni, ikään kuin siellä toisella puolella joku tietäisi, että täällä minä olen, luen ja komppaan. 

Olen ollut (kevät?)väsynyt ja yskäinen. Liki keuhkotautisen yskäinen. Sen lisäksi että tämänvuotinen  fyysinen keventymiseni on antanut energiaa, on se myös vienyt sitä. Se on ollut ja on edelleen iso projekti, joka yksinäänkin riittäisi. Mitä tahansa teenkään, teen sen huonolla omatunnolla, sillä minun pitäisi mielestäni olla jossain toisaalla. Jos olen töissä, pitäisi minun olla kotona. Jos olen kotona, pitäisi minun olla töissä tai vähintäänkin kirjoittaa niitä sanoja, joita ei meinaa löytyä. Pihalla saan tehtyä vain minimin. Ajattelen, että ehkä ensi vuonna voin nauttia keväästä ja kesästä vapaammin, mutta se tuntuu liian kaukaiselta asialta. En jaksaisi odottaa. Etenkin, kun sitä ennen on tehtävä töitä, valtavasti töitä. 

Huokaus.

Tomaateista ja tekonurmesta

Tässä viime aikoina on tullut kokeiltua uusia reseptejä sattuneesta syystä. Makaronilaatikkospagettijauhelihakastikeperunamuusi-linjalle on haettu kilpailijoita. Lapsista vanhempi hyväksyy kokeiluni lusikkaa vain vähän mietteliäämpänä pyöritellen. Räyhä&Riemu ilmoittaa suoraan jokaisesta uudesta ruokalajista, ettei aio sitä missään tapauksessa maistaa, vaan että aikoo syödä sokerihuurrettuja riisimuroja (joita meillä ei siis ole, mutta joita R&R sinnikkäästi joka aterialla kirkkain silmin ehdottaa).

Pari viikkoa sitten valmistui Maailman Toiseksi Paras Tomaattikeitto. Toiseksi paras siksi, että googlettamani Maailman Parhaan reseptin mukaiset ainesosat vaihtuivat lennosta toisiksi ja reseptissä ehdotetun valkoviinin vetelin kitusiini myöhemmin illalla ihan au naturel. Soppaa on tehty ekan kerran jälkeen jo toistamiseen.

Toiseksi Paras Tomaattikeitto

1 sipuli
valkosipulin kynsi
1 porkkana
oliiviöljyä
kaksi isoa rasiaa kirsikkatomaatteja
1 iso lasipullo paseerattua luomutomaattia (680g)
vettä sopivan sakeuden saavuttamiseksi
2 luomukasvisliemikuutiota (Reformi)
1 rkl sokeria
tuoretta basilikaa
1/2 dl ruokakermaa
suolaa ja mustapippuria

Kuullota sipulit ja valkosipuli ja porkkananpalat öljyssä. Lisää joukkoon halkaistut kirsikkatomaatit, paseerattu tomaatti, kasvisliemikuutiot, sokeri, mahdollisesti vähän vettä. Voit laittaa basilikankin jo tässä vaiheessa, vaikka (tiedän, tiedän!) tuore kuuluu lisätä vasta ihan lopussa. Keittele porkkanat kypsiksi. Soseuta sauvasekoittimella ja lämmitä uudelleen liedellä. Lisää kerma ja mausta suolalla ja pippurilla.

Kaada valkoviini lasiin ja nauti se erikseen.

***

Sitten ihan toinen juttu pitää vielä jakaa (että minä voin sitten vihata tätä jakaa-sanaa, muistaakseni sillä oli teinivuosinani ihan toinen merkitys). Olen kaivanut vanhan haaveeni naftaliinista ja repäissyt kokeilemalla viheriöliikuntaa. Ja tarkoitan urheilun kuninkuuslajia, jalkapalloa!

Löysin lähiseuran sivuilta tässä taannoin maininnan seuran alaisuudessa toimivasta (vanhemmasta) naisporukasta, johon kuulemma kelpaa kuka vaan ilman aiempaa kokemusta. No, minulla oli hieman kokemusta, mutta lähinnä ulkopuolisuuden muistoja teinivuosilta, kun paikallisessa potkupallokerhossa hengailin hetken verran sisäänpäinlämpiävien, itseäni nuorempien teinityttöjen keskuudessa. Arvaahan sen, että mistään pelaamisen ilosta ei noina aikoina voinut puhuakaan.

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan fyysiset rajani tekonurmella mukavassa porukassa. Voin kertoa, että jos pulssi lähestyy kahtasataa, niin silmissä pimenee hetkellisesti. M.O.T. Iloinen asia oli, että kunto kuulemma kasvaa nopeasti ja taitoja ei tarvitse olla, yritys riittää. Yllättävän hyvin pallo pysyi jalassa kiinni, eikä karkaillut liiemmin. Lasken sen plussaksi. Vaikeampi asia oli välillä muistaa onko milloinkin hyökkäämässä ja milloin puolustamassa, mutta ei se ole niin justiinsa.

Kohtuus

Joku voi muistaa surullisenkuuluisan kiinalaismekkoni. Siitä nimenomaisesta päivästä lähtien olen harjoitellut kohtuutta - viimeisen kerran tässä elämässä. Minun ongelmanihan on, kuten olen täälläkin monesti sanonut, sinänsä terveellisen ruuan yliannostus. Ja jos pureudutaan vähän syvemmälle kipukohtiin, niin ne kuuluisat voileivät! Erityisesti töiden jälkeen, kun maha kurnii, perheelle pitäisi laittaa sapuskaa ja koko maailmankaikkeus ottaa aivoon. Viimeiset vuodet olen tehnyt asian suhteen pieniä korjausliikkeitä ja isoa ajatustyötä. Se on ollut hyvä pohja tämänhetkiselle tilanteelle.

Ruokaideologiani on pitkälti idolini Patrik Borgin elämänkatsomuksen mukainen. Petriina on kirjoittanut aiheesta paljon, lukekaa halutessanne aiheesta lisää mm. täältä. Lyhyesti kiteytettynä yritän syödä niin, että pystyisin jatkamaan tällä linjalla maailman loppuun saakka. Terveellisesti, mutta en liian terveellisesti. Kohtuudella ja itselleni myös ajoittaisia herkkuja sallien. Toistaiseksi syön kulutustani vähemmän, mutta vain noin 400-500 kilokaloria vähemmän/päivä, jottei nälkä ja yllättävät mieliteot pääse yllättämään. Tämä tarkoittaa, että päivittäinen kalorimääräni liikkuu noin 1500-1600 kcal:n paikkeilla (ei missään nimessä vähempää!), johon määrään saan syödä huomattavan PALJON, jos valitsen ruokani ajatuksella. Sitten joskus, kun aika on kypsä, saan syödä vieläkin enemmän, jottei paino enää putoa. Nyt syön myös liikunnalla kuluttamani kalorit, eli jos liikun, voin syödä hyvinkin 1800-1900 kcal ja laihtua silti.

Olen projektini puolivälissä, ja minulla on vahva tunne siitä, ettei mikään voi tätä junaa pysäyttää. Välillä junnaan kuukaudenkin yhden vaivaisen kilon sisällä, mutta sitten taas pudotusta tulee enempi. Keskimäärin paino tippuu tällä tavoin noin 2 kg /kk, joka on minulle riittävästi. Käytän tukenani Kalorilaskuria, johon merkkailen ruuat päivittäin. Tämä sopii minulle, sillä vain tällä keinolla voin oppia erottamaan kohtuuden lievistä övereistä, joita olen vetänyt viimeiset vuodet tunnetuin seurauksin. Nyt vasta alkaa silmä harjaantua arvioimaan sopivia määriä: miten paljon perunamuusia voi ottaa, paljonko työpaikan uunikalaa on sopivasti ja mikä liikaa? Miten paljon leipä päällisineen vaikuttaa kokonaiskaloreihin? Tapa sopii minulle ja samalla estää minua syömästä liian vähän. Silloin nimittäin nurkan takana vaanii repsahdusriski.

Oivalluksia ja keinoja?

1. Olin ensimmäisen kuukauden ilman leipätuotteita, perunaa ja pastaa, mutta olen lisännyt ne takaisin ruokavalioon nyt pienissä (kohtuullisissa) määrin. En tavoitellut karppiruokavaliota, vaan ennemminkin henkistä vierotusta. 
2. Olen ottanut käyttöön pienemmät lautaset. Arabian Teema-sarjan keskikokoinen lautanen vastaa pohjakooltaan aika tarkalleen vanhanaikaista ruokalautasta ja se riittää hyvin. Näyttää täydeltä, mutta mahtuu vähempi. 
3. Kahden sijasta voi ottaa vain yhden. Tarvitseeko selittää enempää? Halkaistun leipäpalan molempia puolikkaita ei tarvitse syödä kerralla. Ne eivät ole yksi kokonaisuus!
4. Teen kerran viikossa yhden vihannessosekeiton, josta riittää perheelle siksi päiväksi ja itselleni vielä pari kertaa sen jälkeenkin. Työpaikalla olen vaihtanut varsinaisen ruuan lisukkeet pelkiksi vihanneksiksi. Työpaikan leipä on niin pahaa, ettei sen syömättä jättäminen ole mikään uhraus. 
5. Syön joka päivä jotain pientä herkuksi laskettavaa, jotta opin sitäkin kautta kohtuutta. Kaksi palaa tummaa suklaata täyttää kiintiöni nykyään hyvin (oikeasti!). Vain muutaman kerran olen "repsahtanut", mutta niiden kertojen määrät ovat olleet aiempaa huomattavasti maltillisempia, itse asiassa suurin piirtein samaa luokkaa, kuin aiempi "normiherkkukoko". En pidä repsahduksia enää repsahduksina, jos ymmärrätte. 
6. Kyse EI ole itsekurista! Voiko tätä enempää korostaa? Kyse ON motivaatiosta ja siitä, että hyvät valinnat saavat fiiliksen kohdilleen. En ole varsinaisesti tinkinyt mistään, mitä mitä en olisi todella halunnut. Jos kiellän itseltäni jotain, haluan sitä entistä enempi. 
7. Övereistä tulee fyysisesti paha olo. Maha sattuu ja kivistää. Se ei ole sen arvoista. 
8. Makea ei maistu enää niin hyvältä kuin ennen. Sokeri on ... liian sokerista. 
9. Tämä on tärkeää: Yksi erikoisruokailu (joku herkku, ravintolaruokailu tms) ei vielä vie päivän kaloreita plussalle. Sen tekee se, että erikoistilanteen jälkeen lyö läskiksi loppupäivän ja jatkaa syömistä, "kun mä jo kuitenkin repsahdin". Jokainen erikoispäivä on mahtunut normaalikulutuksen raameihin. Niinä päivinä ei laihduta, muttei myöskään lihota, jollei jää putki päälle. 
10. Jos on fyysisesti ja henkisesti rankka päivä, sellaisena ei kuulukaan laihduttaa, kunhan pitää jonkun kohtuuden.
11. Liikunta ei sinänsä laihduta, mutta säätelee oivallisesti ruokahalua ja on aika kivaakin. 

Mitä kuuluu nyt kiinalaismekolle? Valitettavasti sivusauma repesi, kun yritin mahtua pukuun tammikuussa... Sen sijaan muita ihania "uusiavanhoja" vaatteita kaapistani on löytynyt paljon! Kesää odotellessa. 

Toisenlainen lahja

Viime vuosina olen mennyt useita kertoja yli siitä mistä aita on matalin. Jos ystävä täyttää vuosia, ja tiedän hänellä olevan jo kaikkea, olen ostanut hänelle Toisenlaisen lahjan. Kukaan ei ole ainakaan toistaiseksi kehdannut sanoa, että olisi sen tilalta halunnut jotain materiaa itselleen.

Onko tämä sitten omaa viitsimättömyyttä panostaa, vai yltäkylläisyyteen tai tavaraan kyllästymistä - tiedä häntä. Minua jotenkin kutkuttaisi ajatus siitä, että minulla olisi nimikko-vessa Afrikassa.

Ainakin viisi vuotta olemme miettineet Miehen kanssa myös kummilasta ulkomailta, mutta se vaatii jo todellista sitoutumista. Onko kenelläkään kokemuksia?

Pikakortti kera huussin ja lisälahjana Madagaskarilaista suklaata

Sisälmyksissä muisto menneeseen lapsuuteen,
ystäväkirjan aukeama skannattuna

Imurin varressa ajateltua

Asia yksi: Olisin varmaan kirjailija, jos imuroisin tai lenkkeilisin useammin! Siis niin timanttia tekstiä pukkaa koko ajan päähän, kun könyän imurinletkun kanssa sohvan alla. Se ehkä johtuu siitä, että molemmat toiminnot vaativat minulta negatiivisen alkulatauksen ylittämistä ja sellaista raivopäistä heittäytymistä, mikä saattaa laukaista muitakin luovia lukkoja.

Asia Kaksi: Olen lukenut Anna Perhon kirjan Superarkea!, joka tuntuu tällä hetkellä olevan kaikkien (naisten)lehtien sivuilla. Tämä tekstini ei ole vähäisimmässäkään määrin kirja-arvostelu, koska näkemykseni kirjaan on täysin subjektiivinen ja oman elämäntilanteeni värittämä. Joku toinen kokee (nimenomaan kokee) kirjan varmasti aivan eri tavoin.

Ensinnäkin, olen self help -kirjallisuuden suurkuluttaja itsellenikin hiukan epäselvästä syystä. Samalla kun ajattelen, että jokaisella on oikeus olla, toimia ja tuntea erilaisissa tilanteissa täysin omalla tavallaan, haluan silti lukea siitä, miten asiat ratkaistaan oikein. Vähän hassua, tiedän. Superarkea tarttui kirjakaupasta mukaani eräänä työläänä päivänä vähän siinä maitopurkkien oston ja kuraiseen autoon lastautumisen välissä.

Kirjan kirjoittaja on taustaltaan toimittaja ja kolumnisti. Esipuheessa hän määrittää tavoitteensa seuraavasti: ... halusin ymmärtää, miksi jotkut tavoitteet toteutuvat kuin itsestään ja toiset eivät koskaan. Entä miten voisi kokea mahdollisimman paljon siten että stressaa mahdollisimman vähän? Ja ennen kaikkea: millaisia rutiineja kannattaa rakentaa, jotta elämässä jäisi aikaa asioihin, joilla todella on merkitystä?

Hyvä lähtökohta, etenkin kun suurin osa meistä elää arkea, jossa mahdollisuudet muodikkaalle downshiftaukselle ja kaskinauriin kasvatukselle ovat epärealistiset. Elämän voi rakentaa sellaiseksi, ettei se ole vain selviämistaistelu, vaan hallittavissa oleva kokonaisuus, josta vastuu tulee kantaa itse.

Kirja on tehty työkirjaksi, jossa tekstin välissä on kysymyksiä lukijalle. Kirja haastaa pohtimaan oman elämän ongelmakohtia ja sitä, minkälaiset perustelut omalle käyttäytymiselleen on kehitellyt. Itse luin kirjaa kynä kädessä, mutta (laiska kun olen) lähinnä ympyröin osuvia sanontoja ja oivalluksia. Kirja on jaettu kappaleisiin, jotka käsittelevät liki kaikki elämän alueet: rutiinien rakentamisen, hyvästit verukkeille, asioiden listaamisen, energian saamisen liikunnalla ja oikealla ruualla (joo joo!), kodin järjestyksenpidon siten, että kaikella on paikkansa (buaah!), työelämän kipupisteet, ystävyyssuhteet ja niiden ylläpitämisen, jne. Valitettavasti aihepiiri on niin laaja, että jokaisesta noista voisi hieman asiaa paremmin taustoittaen kirjoittaa ihan oman kirjansa. Kirja pyrkii olemaan käytännön opas selkeine ohjeineen, mutta itse pidän enemmän asioiden psykologisoinnista eli haluaisin kuulla siitä, miksi olemme tietyt ajatusmallit ja toimintatavat omaksuneet ja miten niistä pääsee eroon. Pelkkä kehoitus toimia tietyllä tavalla ei minulle riitä.

Kirjasta tulee lähinnä hengästynyt olo. Noin 170 sivulla elämäni organisoidaan tyystin uusiksi ja vastareaktio on lähellä. Etenkin, kun asiat tarjoillaan usein käskylauseina: Tee! Selvitä! Kartoita! Sinun pitää! Voisin myös todeta, että oikeastaan tiesin jo tuon kaiken. Naistenlehtiä ja englannin kielistä self helppiä lukeneena en usko, että vastaan voi juuri uutta kävellä.

Kirjan yksi johtava ohje on asioiden aikataulutus ja toimeen ryhtyminen. Minun tulee laatia kalenterinomainen suunnitelma siitä, miloin teen mitäkin. Myös sohvalla löhöäminen tulee merkitä suunnitelmaan, samoin lasten kanssa leikkiminen. Kirjoittaja vannoo, että kahden kuukauden päästä en halua enää palata takaisin entiseen elämääni vietettyäni sunnitelmallista aikaa. Ongelma vain on, etten HALUA suunnitella elämääni niin tarkoin. En HALUA merkitä vuotta aiemmin ystäville tarkoitettuja iltoja tai kuukausitapaamisia, vaikka lopputulos olisi tyydyttäväkin.

Kodin järjestyksestäkin olin eri mieltä. Kirjassa korostettiin tavaroiden raivausta, turhien tavaroiden poisheittämistä jne. Something new? Jos haluan säilyttää konserttilipun vuodelta 1985, minun kuulemma pitäisi hankkia itselleni elämä, koska konserttilipun avulla menneen muisteleminen ei sitä ole. Minusta ihminen tarvitsee muistonsa, ja joskus niiden apuvälineenä myös esineitä menneisyydestä. Siitä tosin olen samaa mieltä, että järjestyksessä niistäkin on enemmän iloa. Kirjan lopussa on lista 20 tärkeimmästä vinkistä, joiden joukossa on Real Simple -lehdestä adoptoitu 20 minuutin päivittäinen pikasiivous. Anteeksi vain, minä EN AIO pestä päivittäin suihkuverhoni alareunaa! Sitä paitsi, ilmeisesti meillä on todella ryönäistä, mutta 20 minuutin sijasta minulla menisi tuohon listaan ainakin puolitoista tuntia. Meillä sitä kutsutaan viikkosiivoukseksi.

Kirjassa on toki paljon hyviä ajatuksia - sellaisia, jotka tavallaan ovat itsestäänselvyyksiä, mutta joiden ääneensanominen antaa niille huikeasti enemmän painoarvoa. Tärkeimpänä pidän ehkä oman vastuun ottamista ja uhriutumisen välttämistä. Joskin, kuten jo toisaalla on paljon puhuttu, joissain elämäntilanteissa ihminen ei vain jaksa, joten sellaiset "Piristypäs vähän ja ryhdistäydy"-kommentit saavat näkemään punaista.

Yhdestä asiasta haluan vielä mainita. Viime vuosina on julkaistu useita kirjoja, joiden kieli on jopa häiritsevällä tavalla some-suomea. Asioita korostetaan kärjistyksillä, joiden on tarkoitus olla hauskoja. Tehokeinoina nämä toki toimivat, mutta eivät jatkuvana sivulta toiseen toistuvana tyylinä. Pilkkusäännötkään eivät näytä olevan enää entisensä. Ehkä minä vain saivartelen tai sitten pitää siirtyä takaisin korkeakirjallisuuden pariin.

Enemmän kirjan sisällöstä voi lukea vaikkapa täältä.

P.s. En halua kuulla enää keneltäkään, että minun olisi hyvä aloittaa aamuni vihannes-hedelmä-smoothiella!!!

Viikonloppupäiväkirjaa

Poikkeuksellisen hyvä ja rento viikonloppu. Minä, joka ahdistun helpolla liian tiiviistä aikatauluista erityisesti vapaa-aikana, olen nauttinut joka hetkestä ehkä juuri siksi, että olemme soljuneet mukavasta asiasta toiseen ilman suurempaa vouhotusta ja suorittamisen tunnetta. Haluan tämän viikonlopun purkkiin.

Perjantaina tulimme kyläpaikassa täysin yllätetyiksi sushi-illallisella, hyvällä viinillä, vihreällä teellä ja rauhallisella, keskeytyksettömällä keskustelulla. Ensimmäistä kertaa vuosiin vierailua ei värittänyt lasten kanssa puljaaminen, vaan he viihdyttivät itse itseään koko vierailun ajan. Tällaistako elämä voi taas joskus olla?

Päiväkävelyllä Lapissa
- eikun 1,5 km Kehä Ykköseltä

Cool kelo - jonkun unohtuneet rillit polun varrella

***

Perjantaista innostuneena Mies ehdotti lauantai-illalle blinikauden avajaisia oman perheen kesken. (Tiedän, että juna taisi jo mennä, tai sitten olemme ensi kautta ajatellen todella ajoissa liikkeellä.) Hämärästi muistan, että joskus historian alkuhämärässä harrastimme yhdessä ruuanlaittoa, siis muutakin kuin jauhelihakastiketta tai makaronilaatikkoa. Mies oli tammikuusta saakka säilönyt Helsingin Sanomien lehtileikettä kokki Henri Alénin tillimaustetuista blinivohveleista. Sama ohje löytyy myös täältä. Olivat muuten aivan mielettömän hyviä, ja kaapissa pölyttyvä vohvelirautakin sai uuden elämäntehtävän. Päälle laitoimme maustekurkkua, punajuurta, kermaviiliä, valmista metsäsienisalaattia, tonnikalaa ja karvalakkityyliin Kallen mätitahnaa. Pisteet Alénin reseptin lisäksi Miehelle sekä myös Seiskaveelle, joka melko urheasti söi blinejä lisukkeineen. Vain R&R vastusti aina ja kaikkea.

***

Sunnuntai - virpomispäivä. Suklaamunien lisäksi tämä perinne on muuten aivan loistavaa tapakasvatusta! Jos haluaa palkan, on sen eteen tehtävä töitä. Toisaalta taas, jos isompi virpojaporukka tarjoaa minulle vain yhtä oksaa, on palkkakin vain yksi suklaamuna... ;) Ensin askarreltiin poikien kanssa vitsat valmiiksi, molemmille pojille omansa jokaista paikkaa varten. Sitten kerrattiin virpomisloru, harjoiteltiin kysymään, saako virpoa, sekä treenattiin kiittämistä ja hyvän pääsiäisen toivottamista. Puhuttiin kuuluvan äänen merkityksestä ja siitä, että virvottavaa katsotaan silmiin, eikä luimuilla pitkin nurkkia. Sain toimia vitsojen kantajana ja seurata muutaman kymmenen metrin päästä toimitusta. Sunnuntai-iltapäivän sokerihumalasta päätellen kuusi käytyä paikkaa oli riittävästi.

***

Keskustelen itseni kanssa siitä, mihin järjestykseen asetan tulevalla viikolla olevat kolme kirjoitus(vapaa)päivääni ja yhden vuosiloman. Olisiko kuitenkin niin, että työt ensin ja sitten huvi? Aion nimittäin viettää ihan oikean lomapäivän ja hurvitella hiukan.

Sähkösanomia

Olen hengissä, enkä siis ole kuollut. Jos jotakuta nyt sattuu kiinnostamaan.

Mitä pidempi aika kuluu viimeisestä kirjoituksesta, sitä vaikeampi on kynään tarttua. Arkipäiväisyydet tuntuvat liian latteilta, vaikka juuri ne olisivat asioita, jotka haluaisin muistaa. Haluaisin kirjoittaa sähkösanomia - lyhyitä lauseita, joista paistaa päivän fiilis tai ajatus. Silti en ylitä omaa uutiskynnystäni. 

***

Olen istunut koneella liikaa. Kirjallisessa työssäni on menossa elefantin hännän alus, noin niinkuin kauniisti sanottuna. Sen jälkeen kaikki on kuulemma pelkkää alamäkeen pyöräilyä, mitä epäilen suuresti. Viimeiset viikot ovat menneet rästihommissa ja deadline-viidakossa. Työ-työ ja kirjallinen-työ ovat sotkeneet perhe-elämän kuvioita taas enemmän kuin tarpeellista. Anteeksi, että toistan itseäni, mutta sitä elämäni on tällä erää. 

***

En jaksa kuvata kynttilänjalkoja blogiani varten tai keksiä mitään tekokivaa. Päivän asuni on yöpuku/työpuku. Mies kysyi kerran, miksi pukeuduin pyjamaan klo 18 illalla. Jos tahtoo, niin on kyllä oikeus! Höh!

***

Project Kiinalaispuku voi hyvin, mutta matkaa on taitettu vasta noin 40%. Laihtuminen on itseasiassa hirvittävän rankkaa touhua. Jos joutuu jatkuvasti tekemään asian eteen töitä sekä fyysisesti että ajatuksen tasolla, ei voimia jää juuri muuhun. Positiivisinta on se, että energiaa on tullut pudonneiden kilojen myötä enemmän, ja esim. vuosikaudet (-kymmenet) minua vaivannut tolkuton iltapäiväväsy ja viikonlopun päiväunet ovat jääneet historiaan. Nyt nukuttaa vain, jos yöunet ovat oikeasti jääneet vähäisiksi eli ihan todellisesta syystä. Pahinta on ollut huomata, kuinka syvässä vanhat ajatusmallit istuvat. Juuri kun kuvittelen olevani itseni yläpuolella, alankin jakelemaan itselleni erivapauksia ja homma on vähällä levitä käsiin. 

Räyhä&Riemulla,4, on Oidipus-vaihe. Hän viettää suurimman osan päivästä imuttautuneena tiiviiseen halausotteeseen kanssani ja pusuja jaellaan satoja. Äiti on ihana ja Isi on henkilö, joka on lähtökohtaisesti olemassa vain tappelua varten. Jos R&R ei löydy halausotteesta, hänet voi löytää neliraajakilareissa eteisen lattialta. 

***

25 tuntia edessä ja sitten alkaa seuraava kahdeksan päivän mittainen vapaa. Siitä on jopa yksi päivä ihan rehellistä vuosilomaa. Miten sitä irroittelisi?